oljefärg på duk /oil color on canvas 2022 (Photo Jussi Tiainen)
Scroll down for English / Skrålla ned, så finner du svensk text (snart)
”Täydellinen selitys” rakentui hitaasti, useammassa vaiheessa pitkin syksyä 2021 ja 2022 tammikuuta. Teos noudattaa vuoden 2021 toimivaksi osoittautunutta tapaa. Käytän viivastoja ja pyrin tekemään aukkoa verkkoihin niin että sattuu. Ok, tämä ei ole Tuure Kilpeläisen tunnelma, ei lainkaan. Kun asiaa miettii, Not Going Somewhere? -sarjassa kiteytyy koko piirtämiseni historia. Keskeinen keksintö monissa piirustuksissa ja aivan alussa, tai ehkä visuaalisen kautta rakentuva tunne, ohjaa ratkaisuja samalla tavalla kuin Keith Jarrettin improvisaatioissa. Ensin pianisti ja säveltäjä aloittaa rauhallisesti yksi sävel toisensa perään ja hankkiutuu sitten vaikeuksiin, jonkinlaiseen ryteikköön – siis ongelmiin – jota biisin loppuosa pyrkii ratkaisemaan. Se muistuttaa liikettä ryteikössä, tiheikössä, ikään kuin aluskasvillisuudessa keskellä ei-mitään, ja vihdoin yrityksen ja erehdyksen avulla polku nousee korkeammalle mistä näkee paremmin. Näkee kauempana tyyntä säätä, tyvenen lomassa rauhaisia lepopaikkoja. Emme tiedä onko levähdyspaikka tilapäinen vai lopullinen. Olemme silti matkalla. ”Täydellinen selitys” näyttää ”koko” maiseman, periaatteessa. Miten paikalliseksi järki jää olemaan kykenemättä itsestään karata muualle! Jokainen järki on osajärki vaikuttavuudessaankin.
Työskentelyn yhdessä vaiheessa taivuttelin verkkoa tiukasti kaarelle. Kaaren suunnasta voisi päätellä ollaanko menossa vai tulossa, mutta se ei nyt tässä minusta oikein selviä. Keskeistä on se, että jyrkälle kaarelle, kokonaan tai melkein silmukalle vääntyneet verkonjämät (joiden kautta voin kuvitella yhteen liittäviä siteitä) jättävät auki alueen, jonka voi täyttää mielekkäällä tavalla. Mielekkyyden tunne korostuu toistuvien elementtien avulla, suorakulmiot, tiilisommittelu, komplementti-väriparit. Kaikki viittaa järkeen, mutta kenen? Luonnon järkeen, joka teki katsomisemme mahdolliseksi juuri tällä tavalla. Teoksessa näkyy, mikä on meille lainomaista, vakiintunut ehto katseelle, ennen sen pohtimista, mitä näemme. Näemme väistämättä jotain, tai jos kokee katsomisen vaikeaksi, laittautuu aina joku ehdotus kyynärpää edellä päällimmäiseksi totuudeksi. Todennäköisesti, luultavasti, mahdollisesti, vaikuttaa siltä (kaikki päätelmiä), että näemme X.
”Täydellinen selitys”-teos hyödyntää ympärillä olevaa tilallisuuden vaikutelmaa, vai onko tila, miten vakuuttava? ”Selityksen” elementit, nimittäin suorakulmaruudukot tiilimuuriasetelmassa, eivät viittaa mihinkään erityiseen teesiin tai prinsiippiin, siitä olemme vakuuttuneita. Joten kyseessä on yleisellä tasolla majaileva uskomisen merkki. Tällaiselta näyttää järki. Järjen ulkopuolella tapahtuu kaikenlaista muuta. Voi helposti päätellä, että järki ainakin osittain palautuu fyysiseen, ympärillemme asetettuihin rajoituksiin, jopa esteisiin ja vastuksiin. Tämänkaltainen vastus erottelee esimerkiksi värisokeat muista erilleen. Totta, mutta muuten asetelma menee suoraan asiaan, jota ei voi kiistää. Katsomisemme rajautuu kykyyn näön kohdalla värillisten vastakkaisuuksien fyysiseen vakioon. Punainen korostaa vihreätä. Vihreä korostaa punaista. Sininen korostaa oranssia. Oranssi korostaa sinistä. Mikä tärkeintä, täydellinen selitys on aina paikallinen ilmiö. Tämän tiedon löysin katselemalla maalausta. Silti, kirjoitin tämän, tai seison ikuisesti maalauksen vieressä osoittamassa ja kertomassa ajatuksiani.
Voisi lisäksi ehdottaa, että kyseessä ei ole ”järki” vaan ”fakta”. Järki kuuluu siis luontoon, jota meidän on kunnioitettava tai kuolemme[1] Totta sekin, että järki kuuluu meille ja luonnolle. Järki tulee näkyväksi suhteessamme luontoon, ei itsessään. Värin näkeminen on yhtä lailla tulos objektiivisista ehdoista katsomisessamme kuin siitä, mitä katsomme. Itsessään tunne järjestä ei ole oikein mitään. Se on kuin uni, lapsus, jota ei pääse tarkistamaan, falsifioimaan tai todentamaan oikeaksi tai vääräksi. Se valloittaa vain paikallisen alueen, esimerkiksi loogisesta diskurssista. Se voi vaikkapa olla maalaus. Sellainen maalattu tunne ei todista mitään ja siksikin on yllättävää, että juuri tunteella on niin paljon valtaa, lähes mihin tahansa riippumatta siitä, ettei todisteita näy mailla halmeilla. On vain kirkas ja selkeä tunne, esimerkiksi, että en voi epäillä epäileväni – ajattelen, siis olen. Mutta mitä ”olen” on? Terveiset Renéelle ja Martinille. Ensimmäinen sai Tukholmassa flunssan ja kuoli, toinen lähti Mustaan Metsään kokemaan olemista ja pieniä (luultavasti) mustia muistiinpanovihkoja. Ostin juuri sellaisen itsekin.
[1] Teen ehkä tässä ”virheen” ajattelemalla että faktat löytyvät maailmasta, vaikka siellä saattaa vain olla asioita. En etene vanhempaa Wittgensteinia pidemmälle, mitä tulee faktoihin maailmassa. Tosiasioita tulisi kuitenkin esitellä jonkin artikuloidun proposition kera. Onko syntagma maailmassa eri lailla kuin fakta? Minkälainen olisi visuaalinen syntagma? Eikö se ole jonkinlainen ”kirjoitus”? Onko parolesta vielä matkaa ”maailmaan”? Hylkäänkö kuvan propositionaalisuuden kokonaan? Katso Harland, Richard, Beyond Superstructuralism, London, Routledge 1993, 97. Harland panostaa syntagmaattiseen, joka on puhujan / kirjoittajan aktiivisuutta; syntagman kohdalla epäilen täysin puhujan/kirjoittajan erottamista vastaanottajasta (joka vuorollaan on puhuja/kirjoittaja).
”Perfect statement” , was made at slow pace during workshifts along autumn 2021 and January 2022. It applies a working rationale from 2021, which made sense. I use lines and crosshatchings, leaving openings freed, so much so, ”that starts aching”. Ok, this is hardly a singer-songwriter piece in the vein of Tuure Kilpeläinen, not at all. When you think about it, my whole history of drawing crystallizes in the Not Going Somewhere? – series. In many drawings and already from the start, one visual idea, or feeling, runs through my whole line of drawings, making decisions the way Keith Jarrett improvizes. First, the pianist and composer enters peacefully, one note after another, but then gets himself in trouble in some thicket – that is, in disorder (with perfect notes) – as it were, in the underbrush, in the middle of nowhere. Eventually, through trial and error there is a path on higher ground where to gaze farther. You see farther away. The weather is settling peacefully offering serene spots for resting. We are not sure if the resting place is temporary or foor good. We are still traveling. ”Perfect statement” displays the ”whole” landscape, in principle. How local Vernunft is without avail, to leap elsewhere from itself! Each rationality is a partial rationality even when effective.
At some stage in my work I did bend the net in a tight curve. You could judge from the direction of the curve, if we are coming or going, but it is really not clear. Main thing is that the leftovers of the net twisted to a steep arch, wholly or almost to a loop (through which one might image strappings going). This leaves an opening to be filled sensibly. The feeling of sense is augmented with the help of repeating elements, rectangles, brick format, complementary colour pairs. Everything points to some rationality, but whose? The rationality of nature made it possible for us to see exactly in the way we do. The work exhibits what is law to us, on an established condition of seeing as such before we consider what we see. We necessarily see something, or if one experiences seeing difficult, some suggestion certainly will elbow itself in a premiere position of truth. Probably, arguably, possibly, it seems (all inferences) that we see X.
The ”Perfect statement” work utilizes the surrounding spatial impression, or, if there is a space, how convincing is it? The elements of ”explanation”, that is, the rectangle grid in a brick formation do not refer to any specific thesis or principle, we are sure of that. Hence, it is about a sign of belief residing on a general level. This is how rationality looks like. There is a lot going on outside it. One easily may deduct, that rationality at least in part revert to the physical restrictions constituted by our environment, even hindrances and resistances. Such an hindrance separates color-blinds from others. True, but otherwise the setup goes straight towards what can not be disputed. Our vision is limited in seeing by the physical constant of colour contrasts. Red accentuates green. Green accentuates red. Blue accentuate orange. Orange accentuates blue. (But not to all, there are exceptions!) Most important, the perfect statement is always a local phenomenon. This knowledge I got from looking at the painting. Still, I did write it here, or for eternity stand beside the painting, showing and telling my thought.
One might add a suggestion. It is not about the ”rational” but about ”fact”. Vernunft belongs, then, to nature which we must respect or die.[1] True, also, rationality belongs both to us and nature. Rationality shows up in our relation to nature, not in relation to itself. Seeing colour is as much a result of objective conditions for our sense of vision, as it is depending on what we are looking at. A feeling of rationality in itself is not much anything. It is like a dream, a lapsus, one is not able to check, falsify or verify anything as true or false. It only occupies a local slot of, say, logic, discourse. It even might be a painting. Such a painted feeling does not prove anything, therefore it is surprising that feelings are so powerful regarding almost anything, even when there are no evidence what so ever to be found.There is just that brilliant and clear feeling, for example, that I can not doubt my doubting – I am thinking therefore I am. However, what is this ”I am”? Greetings to René and Martin. The former got a flu in Stockholm and died, the latter went to the Black forest experiencing Being and small (probably) black notebooks. I just got a similar notebook myself.
[1] Here I am perhaps making a ”mistake”, thinking that facts are found in the world, when there might only be things. I will not advance beyond the old Wittgenstein, when it comes to facts in the world. Facts supposedly should be presented with some articulated proposition. Is syntagm in the world differently from a fact? What would a visual syntagm be? Is it not some kind of a ”writing”? From parole, is there still a distance to the ”world”? Will I discard the propositionaly of image altogether? See Harland, Richard, Beyond Superstructuralism, London Routledge 1993, p. 97. Harland puts his stakes on the syntagmatic, which is the activity of the speaker/writer; in the case of the syntagm, I totally doubt making a difference between the speaker/writer from the receiver (who in turn must be a speaker/writer).