MARKKU HAKURI & JAN KENNETH WECKMAN, KESKUSTELUA JOELLA, 6.10.-31.10.2021
Markku Hakuri & Jan Kenneth Weckman: Keskustelua Joella
Keskustelua Joella Jan Kenneth Weckman
Näyttelymme tarjoaa katsojalle mahdollisuuksia, yhtäältä vain katsoa, mutta toisaalta: lukea paperilta tekstejä. Kuvataiteen tilankäyttö tarjoaa sekin itsessään merkityksiä, ikään kuin tila vastaisi ajan tai ajatuksen järjestystä. Ensin tämä, sitten tuo, riippuen reitistäni. Ensin tällä tavalla, sitten tuolla tavalla. Pysähdyn gallerian ikkunoiden eteen. Sisälle ei juurikaan näe. On luettava nämä julkisiksi tarkoitetut ilmoitukset. Mitä niissä kerrotaan?
Agora, kreikkalainen sana tarkoittaa toria, julkista paikkaa mihin kokoonnutaan arkisesti, myös päättämään yhdessä, kuuntelemaan ilmoituksia useimmiten valtaapitäviltä, viranomaisilta, nykyään pikemmin heiltä joilla on jotain myytävää. Agora on läpi vuosikymmenien, -satojenkin, pysyvä paikka, tuttu ja aina sama osana kaupungin hitaasti muuttuvaa, käytännössä pysyvää rakennelmaa. Agoran olemus = julkisuus, siirtyy parhaillaan kokonaan digitaaliseen muotoon, someen. Mihin tarvitaan perinteellinen julkinen tila? Se näyttää nykyään oudon yksityiseltä mikäli seuraa tapoja julkisessa tilassa.
Lukemattomilla sivustoilla vellovat maailman kaikki keskustelut, tiedotukset, ilmoitukset ja kiistat. Tahot ilmoittavat itsensä virallisiksi, epävirallisiksi, henkilökohtaisiksi, kaupallisiksi, epäkaupallisiksi, tieteellisiksi, uskonnollisiksi, viihteellisiksi. Kaikki teksti tahtovat silti likistyä yhteen ja samaan tasoon, mikä tuottaa tuskaa, hämmennystä ja levottomuutta. Sanoinko oikein? Saako tuon sanoa? Tämä on liikaa! En tarkoittanut sitä. Mitä tarkoitimme kun sanoimme tuon? Mikä on totta? Olen unohtanut. Unohtamisen, ohittamisen, hämmentämisen ja julistamisen välillä on eroja, joita voi parannella vain ajan kanssa. Kertomalla kasvotusten. Valehtemalla päin naamaa. Vaikenemalla kertoo myös jotain. Torilla kohtaamamme ei itsessään ole se/sitä, mistä on kysymys, vaan meidän pitää tunnistaa sanottu sanotuksi meille ja paljon muutakin.
Keskustelua Joella voisi ajatella esimerkkinä vuoropuhelun rakenteesta. Metaforisesti se käydään jo valmiiksi keinuvalla, oikeastaan hyllyvällä tasolla. Pohjaa ei näy välttämättä ollenkaan, ehkei olekaan, vaikka sellaiseen varmaan pohjaan jokainen viittaa läpi puhevuoronsa. Filosofi Richard Rorty istutti keskustelun (conversation) filosofiansa perusmekanismiksi. Muuta ei ole. On hyvä jatkaa keskustelua, olla vaikenematta ja tarttumatta kättä pitempään. Myös silloin, kun kyse on filosofiasta itsestään, tästedes, sanoo Rorty ja lakata ajattelemasta että me jossain vaiheessa olemme keksineet lopulliset vastaukset ja tavat vastata niin ettei filosofia tästä parane.
Kun toinen filosofi, Martin Heidegger, luennoissaan 1929/1930, perkaa filosofian ydinteemaa, metafysiikkaa, hän toteaa, ettei filosofia ole tiedettä, ei myöskään maailmankuvaa, eikä uskontoa. Jos jotain, silti lähempänä taidetta ja uskontoa kuin tiedettä, Heidegger tykittää. Mutta mitä metafysiikka on? Sitä Heidegger haluaa pohtia, lähes julistaa meille luentosalissa istuville. Outoa on se, että julistus herättää niin monta kysymystä., alkaen olemisen olemisen tavasta.
Kuvataiteella ei ole mitään tällaisia ongelmia. Voimme kuvataiteessa luottamuksella filosofoida teoksissamme, samalla kun puhumme teosten tavoista olla, unohtamisesta alkaen. Ei-olevaa voimme taiteellisesti näyttää, kuten filosofi voi yrittää määritellä ei-olevaa olevasta. Tiedettä tästä ei saada.