Johdanto / Prolog / Prescriptions: Taikavuori / Bergtagen / Magic Mountain 14.4.-11.9. 2022 Kuntsin modernin taiteen museo Vaasa

3 selitystä / 3 förklaringar / 3 explanations

1. Riippuu täysin siitä, osallistutko Taikavuoren näyttelyssä lukemiseen ja audion kuuntelemiseen. Näyttelykokemukseen vaikuttaa se, miten jaksat hyödyntää tekijöiden, minun ja Markku Hakurin, puhetta teosten lisäksi. Itsensä säästäminen teksteistä, jopa teosten otsikoista, muokkaa näyttelyn antia, ei välttämättä huonompaan suuntaan, ei ollenkaan. Vapaus on sinun, mutta vain yhteen suuntaan. Jos silti luet kaiken mitä löydät, et voi enää katsella muistamatta lukemaasi. Et voi palata omaan kokemukseesi ilman vaikutteita. No, onko tämä ylipäätään koskaan mahdollista, jää pohdittavaksi. En halua korostaa näyttelyä kaiken muun kustannuksella. Sellainen pyrkimys on valmiiksi pielessä, emmehän tutustu mihinkään itsemme lisäksi puhtaalta pöydältä. 

2. Näyttelyn tekijöinä kokosimme yhteen sen, mikä oli tehtävissä – ja siinä uskossa, että maailmanmeno näyttää oudon tutulta, kaikkialla yhtä aikaa, kirjan sivuilla, uutisissa, elokuvissa, televisiossa nyt, aina ja iankaikkisesti. Elämme saippuapallon näköisiä aikoja. Kaikki elehtiminen ja valitseminen tuottaa lässähtämisen, voimattomuuden ja naurettavuuden riskien realisoitumista. Pajatso on jo tyhjennetty. Esimerkki. Alla on teos, joka ratkaistiin ja valmistui samana päivänä, 24.2.2022. Maalaus oli jo saanut paikkansa näyttelyssä. Mutta runsaan kuukauden jälkeen, ripustamista vaille museossa, teos vietiin varastoon. Miksi? Koska todellisuus oli kuukaudessa tyhjentänyt sen ja muutoinkin voimattoman eleen – teos muodostui lähinnä viittaukseksi tekijään, että olen oikealla puolella historiaa ja saanko tästä hieman kiitoksia. Teos muuttui ”teokseksi”, taiteen näköiseksi taiteeksi, jonka tendenssimäisyys, jos kyse olisi äänestä, olisi piipitys pimeydessä. Näytän teoskuvan silti, vaikka teosta näyttelyssä ei ole. 

  1. Mycket beror på hur du läser texter och lyssnar till ljudbanden i Bergtagen-utställningen. Utöver konstverken som influerar dej beror dina erfarenheter på i vilken mån du orkar nyttja det vi berättar, Markku och jag. Att bespara dig från texterna, till och med från vad konstverken heter, bearbetar det du får ut av utställningen, inte nödvändigtvis åt ett sämre håll, faktiskt. Om du ändå läser på allt du finner, kan du inte mera betrakta alltsammans och glömma det du läst. Du kan inte återvända till din egen upplevelse utan påverkan. Det återstår visserligen att reda ut om en sådan frihet från påverkan alls är möjlig. Jag vill inte överbetona utställningen i relation till allt annat. Det går fel från början, vi gör bekantskap knappast med något, inklusive oss själva, från en oskyldig position. 
  2. 2. Vi som gjort utställningen har samlat ihop det som var möjligt att göra – och i den tron, att världshändelserna förefaller underligt bekanta, från alla håll och på en gång, i böcker, nyheter, film och television nu, alltid och i evighet. Vi lever en tid som liknar såpbubblor. Alla gester och val medför riskerför platt fall, vanmäktighet och löjlighet. Spelautomaten är tömd redan. Ett exempel. Undertill en bild på ett verk som fick sin lösning och sitt slut den 24.2.2022. Målningen hade redan fått en plats i utställningen. Men efter en rejäl månad, strax inför hängningen fördes din i förrådet. Varför? Jo därför att på en månad hade verkligheten tömt den kraftlösa gesten på allt – verket blev närmast en referens till konstnären, till att jag är på rätta sidan historien och förtjänar lite beröm. Verket blev ett ”verk”, till konst som liknar konst, vars tendens ifall det vore ett ljud vore ett pip i mörkret. Jag visar dock bilden på denna målning trots att den inte finns i utställningen.
  1. It depends fully on your engagement in reading and listening to audio of the exhibition The Magic Mountain. Beyond the works that inspire you, it depends on the degree you want to exploit what we tell you, Markku and me. Saving yourself from texts, or even titles of the works, changes the outcome of your experiences, not necessarily in a bad way, not at all. If you, however, anyway read everything you find, you cant look at what you see and forget what you read. You can not go back to you own experience pure and simple. One might ask, of course, if such a freedom from influences could be possible in the first place. I do not want to exaggerate the impact of the exhibition in relation to everything else. That would get us in the wrong direction from the start, we scarcely get an acquintance with anything, ourselves included, från a vantage point of innocence. 
  2. As makers of the exhibition we put together everything we could, indulging ourselves believing that what happens in the world is strangely familiar everywhere at the same time, on the pages of a book, in the news, cinema, television now, forever and for all eternity. We live in times resembling soap bubbles. Any gesture and choice produce collapse, realizating a risk for weakness, for the preposterous. The payazzo is already empty. An example. Adjacent there is an image of a painting that was solved and finished on 24th of February 2022. The painting had already got its place in the exhibition. A good month later, just before the hanging it was taken to the warehouse. Why? Because reality pre-emptied it as a powerless gesture in the first place. The work remained squarely a reference to its maker, to the fact of me being on the right side of history and deserve some praise. The work became a ”artwork”, a piece of art looking like art, the tendency of which mainly centered on, if it were a sound, to a squeak in the dark. I will anyway show the image here, even if the work is lacking from the exhibition.
Flachland: Five object lessons / Flachland: men praktiska lektioner / Flachland: viisi käytännön oppituntia, 200 x 300 cm 2022

3. Taikavuori-näyttely osiossani on kyse yhteensidottujen teemojen rinnakkaiselosta. Niitä on kolme: PuhelinpiirustuksetNot Going Somewhere? ja Taikavuori-versiot, joista yksi, viittaus runoilija Leif Färdingin elämään ja tuotantoon teosteni ja rekvisiitan avulla asettuu vaivoin Thomas Mannin nimikkoteoksen sateenvarjon alle, varjoon. Vaan haluaa ottaa oman paikkansa. Sinne se silti kuuluu ja yritän kertoa miksi.

Kerron toisaalla, että sijoitan Puhelinpiirustukset vertauskuvallisesti otsikon tarjoaman mielenmaiseman – vaikka mitä todellisimman ja raadollisimman totuuden merkkinä – Berghof-Flachland halkeaman toiseen päätyyn, alamaihin, sinne missä on pääsy huhujen luo, etäisyyksien päästä huudettujen ilmoitusasioiden luo, tuhon, järkeilyn ja melskeiden luo, mutta myös historian kumussa, tuhon kuvissa, menneisyyden vankumattomassa periaatteessa palata uudelleen rikospaikalle, ainoan meille varattuun paikkaan. Menneeseen on aina hieman etäisyyttä, vain vähän. 

Olemme kuulleet asioista, ja pitkään keskustelleet, voiko pitää paikkansa? Flachland on se mainosmaailma, jonka joudumme näkemään siksi, että niitä ympäröi ”ohjelma”, ”asia”, ”viihde”, ”jännitys”, ”draama”, taiteen etäännytetty tosi. Valitse siitä sitten. Menneisyys ei mennyt mihikään. Flachland on se maailma, mikä saa munankuoren mittakaavan elämä maapallolla näyttämään ikuiselta paluulta. Ikuinen paluu on teollinen tuote, uusintamisen kultainen traditio.

Flachland ei ole illuusio, mutta Berghof on. Se ei vain auennut Hans Castorpille etukäteen. Romaanin kirjoittajan läsnäolo tekstissä ja ehkä hieman ilkkuva mutta myötämielinen katse näkee nuoren Castorpin kasvutarinan nerona siksi että hän ei valinnut demagogi-opettajiensa välillä, vaan kuunteli kumpaakin, ja kolmatta joka ei sanonut mitään, oli vain! ( Settembrini / Naphta / Peeperkorn). Valinta tai ratkaisun tekemättömyys ei silti auta. Illuusio on kattava kuin ihmiselämä itsekin.* Tämä lienee Thomas Mannin ratkaisu, onnekas kirjailija! Onnellinen taiteilja! Olemme onnekkaita, emme tarvitse valita, vaan kerromme kaiken mitään pois jättämättä, mitään muuttamatta. Toki meitä on leegio, joten onnistuminen on vuorenvarmaa. Alamaiden kohtalona on, että valinnat ratkaisevat joka hetki elämän tai kuoleman välillä. Binaarinen ajatuksenjuoksu auttaa. Ihaanteellisuus ja raadollisuus. Ylhäällä ja alhaalla. Vertikaalinen vastaan horisontaalinen. Hyvä ja paha. Elämä ja kuolema. Henki ja aine. Liha ja sen heikkous. Hetkinen. Lukemattomien vivahteiden todellisuus tahtoo kärsiä hapenpuutteesta binaarisessa maailmassa, ajattelussa. Surullista, että itse kieli osallistuu propagandaan oman rakenteensa puolesta. Sanan ja referenssin suhde on kaapattavissa, eikä ole muuta mahdollisuutta kuin jälleen ilmoittaa kanta hyvän ja pahan suhteen, missä paha ja ilmeisesti hyvä tahtoo vaihtaa alati hahmoa, käydä sotaa termien kanssa, joita sylkäistään kuin kärpäset suusta.

* vaikka tuo itse tuo mieleen jälleen toisen tekstin, esimerkiksi:

https://netn.fi/sites/www.netn.fi/files/netn163-15.pdf

…..

3. I min andel av Bergtagen-utställningen är det fråga om temata tillsammans bundna. Tre stycken: Telefonteckningarna, Not Going Somewhere? och versionerna av Bergtagen-temat, varav en, hänvisningen till Leif Färding, hans liv och verk i form av mina verk och lite rekvisita, faller liksom svårare under paraplyet med namn ifrån Thomas Mann, in i dess skugga. Trots att denna version också hör dit – och jag vill berätta varför – förefaller detta appendix kräva en egen särskild plats. 

På annat håll berättar jag att Telefonteckningarna lokaliseras inom ramen för titel-metaforen och dess mentala landskap, och som tecken på en grym verklighet, till den bortre änden av klyftan Berghof – Flachland, i de nedre regionerna var vi är inom räckhåll för rykten, proklamationer utropade på långt håll, förstörelse, rationaliseringar och tumult, men även för historia och bilder av förstörelse, i den solida principen för det förflutna att alltid återvända till brottsplatsen, till den enda plats vi har fått tilldelad. Till det förflutna är det bara en liten bit på vägen.

Vi har lyssnat och växlat nyheter, kan de stämma? Flachland är den reklamvärld vi hamnar att se bara för att de är omringade av ”program”, av ”saker”, ”förströelser”, ”spänning”, ”drama”, avstånd konsten etablerar. Välj själv. Det förflutna gick ingenstans. Flachland är den värld , som får livet på ett äggskal förefalla evig återkomst på vår jord. Den eviga återkomsten är en industriell produkt, en reproducerandets gyllene tradition.

Flachland är ingen illusion, men det är Berghof. I förväg visste Hans Castorp inget. Författarens närvaro i romanen och hans smått smilande men förståelsefulla blick ser den unge Castorp som det geni han är i sin tillväxthistoria eftersom denne inte valde mellan sina demagogiska lärare, utan lyssnade på båda, och på den tredje som aldrig sade något, bara fanns till! (Settembrini / Naphta / Peeperkorn). Ett val eller avgörandet som inte blir av hjälper dock inget. Illusionen är alltäckande liksom människolivet självt.* Denna lösning verkarThomas Mann föredra, lyckosamme författare! Lyckans konstnär! Vi är lyckosamma, vi behöver inte välja, vi berättar allt utan att lämna något bort, utan att ändra något. Visst är vi en legion, så framgången är bergsäker. Flachlands öde är att valen avgör i varje ögonblick mellan liv och död. Det binära tankearbetet hjälper till. Det ideala och det grymma. Uppe och nere. Vertikalt mot horisontellt. Gott och ont. Liv och död. Ande och materia. Köttet och dess svaghet. Wait a minute. Syrebristen försvårar de otaliga nyansernas verklighet i den binära världen, i tänkandet. Sorgligt är, att språket självt deltar i progagandan genom sin egen struktur. Relationen mellan ord och referens går att kidnappa, ingen annan möjlighet än att återigen meddela sin ståndpunkt om det goda och det onda, där det onda och av allt att döma det goda vill byta ständigt skepnad, kriga om termerna som spottas likt flugorna ur munnen.

*trots att det där självet får mej att tänka på en annan text, till exempel denna: https://netn.fi/sites/www.netn.fi/files/netn163-15.pdf

…..

3. My share of of the Magic Mountain exhibition comes with a bundle of three thematics tied to each other: Telephone Drawings, Not Going Somewhere? and versions of the Magic Mountain theme, of which one, referring to the poet Leif Färding, his life and works through my work and some artefacts, joins the fold or umbrella of the title by the book of Thomas Mann less easily. Still, it belongs there too and will tell you why, even it is, as it were, pushing towards a place of its own.

Having told elsewhere that the Telephone Drawings belong to the mental landscape of our main title, and as signs of a cruel world, at the other end of the separation between Berghof and Flachland – to Flachland of the nether regions. There we are within the reach of rumours and statements from far away, on destruction, on rationalizating, as well as sever uproars in history. Images of destruction follow along that stern principle of the past as always returning to the crime scene, the only site we were ever given. There is really nothing else than a short step to the past.

We have listened, exchanging news, can they be true? Flachland is the world of advertising we must experience because these are surrounded by ”programs”, by ”things”, ”amusements”, ”suspense” and ”drama”, of distances art create. Choose for your self. The past went nowhere. Flachland is that place that makes life on an egg shell seem an infinte return to the earth. The eternal return is an industrial product, a golden tradition.

Flachland is no illusion, that´s Berghof. In advance Hans Castorp new nothing. The writer´s presence in the novel, his smugly smile but empathic gaze sees young Castorp as genial in his self-education, not having chosen between his demagogic teachers, but listening to them both, and to the third one that did never say anything, only to be there ! (Settembrini / Naphta / Peeperkorn ). A choice or missing one does not help either. The illusion is total as the human life itself.*  This is the conclusion Thomas Mann seems to prefer, the lucky writer! The happy artist! We are fortunate, we do not have to choose, we tell everything leaving nothing out, without changing anything. Okay, we are a legion, so success is certain. The fate in Flachland is that choices decide every moment between life and death. Binary argumenting helps. The ideal and the ordeal (the cruel). Up and down. Vertical against horisontal. Good and bad. Life and death. Spirit and matter. Flesh and its weakness, wait a second. The reality of untold number of nuances is hampered by lack of oxygen in the binary world, in thought. Sadly, language partakes itself in this propaganda through its own structure. The relation between word and its reference may be kidnapped, there is no other possibility than to, again, voice one´s take on the good and the bad, where the good, and obviously also the good like to change clothes fighting the terms, spitting them out like flies from my mouth. 

* when that self brings to mind another text, for example this: https://netn.fi/sites/www.netn.fi/files/netn163-15.pdf

Prologin epilogi

Entä Leif Färding? (1951-1983). Kun hahmotimme kolmannen näyttelymme luonnetta, sovimme hakevamme näyttelytilaa Vaasassa. Yhdistettynä vajavaiseen käsitykseeni Thomas Mannin romaanista, olinhan ensin innostunut Markun esitellessä Taikavuori-kirjasta Outi Nyytäjän ohjaamaa kuunnelmaan, rakentelin ideoita jyrkkien vastakkaisuuksien pohjalta kysymyksille ikuisen paluun hahmoista. Kuunnelma oli jäänyt pois Yle Areenan ohjelmistosta, tartuin siis kirjaan. Siinä vaiheessa meillä oli jo alustava hakemus Vaasan taidehalliin. Sijoitin Färdingin heti mukaan, näyttelyä koskevan keskustelumme pohjalta, esimerkkinä ihanteellisuuden ja todellisuuden ristiriidasta – johon kykenen pitkälti samaistumaan, vaikka torjuin aikanaan oman elämäni ratkaisuja pois näkyvistä. Paketoin koko 1970-luku menetetyksi ja turhaksi ”nuorten miesten ongelmien ratkaisuyritykseksi”. Teosten luonnetta ajatellen oli nyt pakko tunnustaa kaiken tuon jo kerran eletyn palanneen (jopa kirjahyllyni uuden järjestyksen kera) takaisin päiväjärjestykseen.

Epäonnistumisten, sairauden, väkivallan ja onnettomuuksien vastavalossa tarkastellen ihanne, pelkkä ajatus, – vie kuviin (ja mielikuviin) mihin tahansa mittakaavassa. Sellaisten kuvien tunkeutuminen yksityiseen elämään, kuten minun, pysäyttää, kärjistää pohdintaani ja pakottaa ottamaan kantaa niin itseensä kuin maailmanmenoon. Pelkkinä ajatuksina maailman tapahtumat pysyvät sopivasti etäällä. Taide on etäisyyttä, vaikka miten taiteen edistämiseksi lausutut virkkeet muuta julistavat. Etäisyyden, edes pienen välimatkan ottaminen kaikkeen, tarjoaa silti mahdollisuuden pysähtyä, kuunnella, kertoa, jatkaa keskustelua. Kasvotusten koko ruumiilla kauhun ja väistämättömien tosiasioiden äärellä taiteen positio katoaa, tulee mahdottomaksi.

Taikavuori asettuu illuusion otsikoksi. Kirjan loppu on taiteen loppu, sen kertominen tietysti jatkuu sivumäärän kasvun pysähtymisen myötä.

Finis Operas, 26 x 15 cm, pigmenttivedos / pigmenttryck / pigment print 2022

”ordinariness, allowed you to survive in the spirit, what you probably will not survive in the flesh. There were moments when, as you ”played king”, you saw the intimation of a dream of love rising up out of death and this carnal body. And out of this worldwide festival of death, this ugly rutting fever that inflames the rainy evening sky all round – will love someday rise up out of this, too?”

tavanomaisuus, salli sinun hengessä selviytyä mistä et luultavasti kestä keholtasi. Oli hetkiä kun leikit kuningasta, aavistelit rakkauden nousevan unessa kuolemasta ja ruumiistasi. Entä tästä maailman kattavasti kuoleman juhlasta, tästä kiimaisesta kuumeesta joka lietsoo koko sateisen illan taivasta – nouseeko siitäkin joku päivä rakkaus?

(käännökseni Taikavuori-kirjan englannin kielisestä lopusta, Thomas Mann, The Magic Mountain, New York, Random House 2005, käännös englanniksi saksankielestä John E. Woods)

Kaksikymmentäkaksi vuotta sitten Helena Sinervo kirjoitti tekstin Leif Färdingin tuotannosta (https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000003885090.html) otsikolla: ”Runoon piirretty kohtalo, järkyttävän herkkä ja nyyhkivän sentimentaalinen kohtaavat Leif Färdingin lyriikassa” uuden laajennetun antologian julkaisemisen yhteydessä (Kasvojesi valossa, 2000). Mukana on myös runoja postuumista kokoelmasta Ihan kuin ihminen kuuntelisi (1984) jonka kriitikko, esseisti ja Antti Nylénin sijoittaa kaikkien aikojen parhaimpien runokokoelmien joukkoon.

Thomas Mann ei todellakaan voida laskea romantikoksi, pikemmin modernin realismin edustajaksi Teosta läpäisevät useat tasot ja kerrokset toistoineen. Kuulemma oli tarkoitus tehdä koomisempi vastine teokselle Kuolema Venetsiassa. Tuli maailmansota ja näkymät synkkenivät. Mutta kirja valmistui vasta sodan jälkeen, ja heijastaa gobeliinin kokoista erillisten tasojen kudelmaa – ihanteellisuudesta raadollisuuteen, lyyrisestä groteskiin.

Markun ja minun keskustelun pohjalta – mikä sallii meidän pysyä omissa assosiaatioissamme yhteisen mielipiteen vaihdon innoittamina – muutamat keskeiset ajatukset ovat yhteisiä: aikakauden synkistyvä ja kriisiytyvä tilanne ilmastonmuutoksen, pandemian ja sodan kasvavien uhkien rintamassa. Kummallakin tulee mieleen: olemme kokeneet ja isämme ja isoisämme ja -äitimme ovat kokeneet kasvotusten, saman kuin me väritettyinä media sirpaleina maailmasta. Luulimme hetken ettei menneisyys palaa luoksemme, mutta se on erehdys. Teknologia ja mittakaava on vain toinen.

Palatakseni omaan näkökulmaani, emme tienneet, miten keskeisellä tavalla uusi sukupolvi 1970-luvulla jakaantuisivat kahtia, ihanteellisiin, vihreän liikkeen pioneerikansaan yhtäältä, ja vallankumouksen kumua kuuntelevaan ja sitä haikailevaan – ja Neuvostoliittoa ihannoivaan – vasemmistoon toisaalta. Mitään tällaista en ole osannut kuvitella toistuvan siitä huolimatta, että substanssikysymykset, jos väkivaltainen lyhennys sallitaan, eivät ole kadonneet minnekään. Imperiumit jatkavat valloituksiaan, maapallon jakamiseen isompiin lohkoihin. Välimaastoa ei enää ole.

Kulttuurintutkimus saattaisi kyetä eritellä ironian ja tosikkomaisuuden vivahteet, utopismin ilon ja taistelun raivokkuuden mielissään. Objektivointini kuvaa ainoastaan omaa sukupolvikokemustani, jonka versioita hieman erilaisena uusien sukupolvien toimesta on hyvinkin saattanut toteutua sen jälkeen, on meneillään parhaillaan tietämättäni. Ajattelen erityisesti Elonkapina-, Greenpeace- ja nuorta tutkijasukupolvea yliopistoissa sekä heidän rinnalla taiteen tekijöitä, joita en tunnista muuten kuin lukemalla manifesteja ja erityisesti heidän kuraattoritekstejään. En kykene kokonaan upottamaan itseäni heidän intohimoihinsa, kaikkeen elolliseen, niin luontoon kuin ihmisiin suuntautuvan rakkauden nostattamiseen (ilman rajoja) tästä sairaan maailman kuumeesta ja tuhosta.

Ryhdyin kolmea näyttelyä tehdessäni lukemaan läpi Färdingin runoteoksia, myös sen, minkä Lefa minulle antoi omistuskirjoituksin (Levoton oksa, keinuva sydän, 1977). En sekuntiakaan pohtinut, miten ja miksi yhteiset kokemukset Kasvisravintolan historiasta, joka ei ollut kuin muutama vuosi kummankaan elämästä, eivät yhdistäneet meitä juuri runouden tasolla. Julkaisin itselleni lähinnä pelastusliiviksi kokemani runokokoelman 1978 – (Du stanna här, Helsingfors, Söderström & co). Vaikuttaa kuin olisin sittenkin elänyt ja elän vain omassa tiiviissä astiassani – en kysynyt, en kertonut, en ollut enää yhteisöllisesti suuntautuva. Färding oli runoilija avoinna kaikille, kunnes päätti toisin. Sukupolvirintama hajoaa pieniin palasiin yhteisten harrastusten ja ammattien sittenkin singottua meidät erilleen. Emme olleet yhdessä kuin ihanteissa – eli tiettyjen tekstien kautta. Ne tekstit talvehtivat vuosia kirjahyllyn takaosissa.

Taikavuori-näyttelyyn sijoittuu siis pieni Färding-huone, johon olen koonnut joukon teoksia, joita leimaa kaikki, niin uudet kuin vanhat tietty turvasataman ajatus (missä ihanteet talvehtivat) tai kuvaamaan matkaa sinne – ja se on vaikea oikeastaan mahdoton. Asettumista molemmin puolin maisemaa, ihanteissa ja raadollisuudessa, pessimistinä ja romantikkona, rekisteröityvät vuorotellen saman sarjan teoksissa. Jos olisin runoilija, olisin osannut ne kirjoittaa. Romantiikka leimaa koko kattausta sikäli, että siihen mahtuu sekä epäily että usko. Ei ironia. Vaan paatos. Mikä siis erottaa ne kovin monesta muusta teoksesta työssäni. Vai voisiko vain sanoa, että jos ironian tulkinta vaikuttaa siellä täällä sopivalta, voihan sen ajatella metodiksi, jolla on ikonografia tai ikonografian jokin figuuri palveluksessaan. Eli ironia piilottaa paatosta, usein onnistumatta.