Autio maa
Autioksi maaksi voin ajatella, ettei ole juuri mitään mainittavaa, siitä autiomaa. Ellei ajattele, että autiomaassa ei ole enää mitään, tyhjyyttä vain. Kaikki on jo murentunut pinnalle, ajan kanssa hajonnut pieniksi palasiksi, hiekaksi, avaruuspölyksi.
Toisaalta autiomaaksi voisi ajatella paikkaa, josta ei pääse mihinkään kaiken keskeltä. Elämä on siltä osin yksi, nimittäin kuvitelmaani. Olemme jokainen omassa autiomaassamme. Katselemme kuitenkin ympärillemme, kauaskin. On vaikeata nähdä mitään vierasta. Autiomaassa jokainen murunen on meille tuttu, ellei, sitä ei ole. Toki tätä ajatonta ja paikatonta autiomaata ei hevillä tunnista, sillä se on hahmoltaan ja rajoiltaan näkymätön. Kokemukseni sellaisenaan on näkymätön hiljainen mieleni – eihän elokuvakangas pidä meteliä. Olen ikään kuin mieleni samalla tavalla kuin olen ikään kuin kehoni. Tajuttomuus tarjoaa mahdollisuuden unohtaa mieli ja keho hetkeksi, onnettomuuden sattuessa, unten mailla, vaikka heiveröisesti ja hetkittäin. Kaikki nämä ajatukset suovat autiomaalle ehkä liian tärkeän aseman: vakavitta seurauksitta emme pääse siitä pois.
Näyttelyssäni esittelen muutamia teoksia erilaisista versioista ajatella autiota maata. Ajan lisääminen pohdintaan ratkaisee paljon. On paratiisi, joka tyhjentyy. Se autioituu myös omasta alkuperästään. Lankeemuksen jälkeen paratiisia ei enää ole, on vain tämä maapallo. Maailma lämpenee ikään ajatellen taannehtivasti: paratiisi lämpiää, tulee liian kuumaksi eikä siellä enää voi elää. Itselleni, jaarittelijalle, kieli on toisenlainen paratiisi, loputon verkko puhetta, keskusteluja, muistoja. Tällä hetkellä osaamme hakata puheemme ja kirjoituksemme kiveen mutta myös sähköön. Miten kauan, emme tiedä.
Pidän hengissä ajatusta, että teoreettinen, kielen käsittein tuottama rakennelma, jota osittain voi näyttää kaavakuvana, ei johda mihinkään muualle, paitsi seuraavaan kaavaan, kuvaan, vertaus-kuvaan, sanan ja kappaleeseen – seuraavaan puheenvuoroon. Teorian autio maa on kielen oma itseensä käpertynyt maailma ja esimerkki representaatioiden maailmasta. kieltä puhutaan, kieltä kirjoitetaan, mutta se mitä sanotaan ei ole kieli vaan kielen katoamistemppu. Siellä täällä merkit ottavat pohjakosketusta viittauksissaan, jotka voimme tietyin ehdoin tunnistaa ja jota voimme seurata, teoissa noudattamalla kerrottua ohjetta. Puhe ja kirjoitus aiheuttaa muutakin toimintaa. Olemme saaneet käskyn tai kiellon. Kieli on transitiivista tekemiseen viittaavaa, transitiivista muistamista, transitiivista ennakointia, käskyttämistä, lupaamista, kieltämistä.
Teorian autiomaa ei ole täydellisesti irti maailmasta, vaan asustaa maailmoiden välissä. Ei-missään. Teoria näkyy vain silloin kun jokin niistä toteutuu? Ei vain silloin. Kyllä voimme esitellä haaveita (elokuvia, runoja, taidetta, tanssia ja tehdä suunnitelmia. Välimaastoa riittää. Isoa kysymystä ei taiteella kuitenkaan ratkaista. Olemme vain sivistyneen keskustelun parissa. Teorian aution maan lienee autiottanut se, että lopulta kaikki muruset, sanat, kirjaimet, puheet ja parret katoavat maailmaan, viitekehyksiinsä ja sieltä eteenpäin seuraavaan ilman ääriä.
Jan Kenneth Weckman
